Omat koirani eivät ole menossa mihinkään, mutta TÄMÄ tekstin pätkä herätti aika paljon ajatuksia. Positiivisia, negatiivisia ja sekavia. Tämä on hyvinkin kaksi piippuinen asia. Teksti ei pohjaudu tuohon linkkiin vaan myös omiin kokemuksiin ja ajatuksiin. Teksti oli sinällään ihan hyvä, sanalleen en ollut samaa mieltä, mutta pohja oli kyllä sama. Kannattaa lukea ja ajatella avoimesti.
Eli... alat suunnittelemaan koiranottoa ja yleensä kuulee sen kuuluisan lauseen "Olethan valmis sitoutumaan koiraan seuraavaksi 15 vuodeksi?". Oletko? Olisitko? Tokihan yleisimmin ollaan ja aina ei ole kyse siitä.
Minun mielestäni joskus se koirasta luopuminen on sen koiran parhaaksi. Jos se koira ei kiinnosta omistajaa, sille ei ole aikaa, talous kärsii liikaa, koiralle ei pärjätä tai tulee joku muu terveydellinen tai joskus yksinkertaisesti kemiat eivät vain kohtaa. Tokihan siihen aina pyritään, että "yhdessä koko loppuelämän, niin ylä- kuin alamäissä". Vaikka koira hämmentyy muutoksista, mutta joskus se muutos voi oikeasti olla parempi ja koirasta tulee huomattavasti onnellisempi.
Olen myös huomannut ihan omastakin kokemuksesta, että tälläisillä asioilla tykätään hirveästi mässäillä ja juoruilla ja tehdä niitä omia analyysejä mitenkä nämä hommat "oikeasti menevät". Miksei voida ihan rehdisti kysyä, että miksi näin ja yrittää edes ymmärtää ja kuunnella mitä toisella on vastattavana? Sen typerän tuomitsemisen sijaan.
Itsekin olen joutunut kolmesta koirasta luopumaan. Ensimmäisellä kerralla minulla oli kolme nuorta urosta (Frigi 2,5v, tervu 1,5v ja rotikka 12vkoa). Hyvin pian rotikan taloon astumisen jälkeen minulla todettiin koira-allergia, astma ja keuhkot olivat ihan sökönä. Lääkäri sanoi minulle, että pystyn varmasti vielä omistamaan koiria, mutta ensin pitää antaa keuhkojen parantua. Tämä tarkoitti sitä, että koirahilse ja -pöly kokonaan pois kuvioista. Lääkärin mukaan tämä veisi varmaan noin pari vuotta aikaa. Itse ajattelin omasta mielestäni silloin koirieni parasta ja päätin luopua niistä. Kaksi vuotta hoidossa ei kuullostanut kovin realistiselta. Tästä sitten ihmiset keksivät, että en vaan jaksanut kolmea nuorta koiraa ja olin nyt ahnehtinut ja hamstrannut niitä liikaa. Tuntui tosi mukavalta kun omalta elämältä on tippui pohja kokonaan. Frigin sain onneksi sattumien kauppana sitten takaisin. Siitä sitten vähän ajan päästä minulle tuli Frigin poika, Artzi. Artzi kotiutui minulla 12vkosena ja se oli n. 7kk vanha kun meidän taloon muutti vanhahko mummeli jolla oli heti joku ongelma mua kohtaan. Se alkoi kuitenkin häiritsemään mun koiria, pimpotteli ovikelloa, kolasi postilaatikkoa, hakkasi ovea ja hakkasi omia pattereitaan (asui mun yläkerrassa) ja sai koirat haukkumaan. Varsinkin Artzin. Se oli ollut todella pitkään sisäsiisti ja se alkoi peräti tekemään jätökset yksinollessaan sisälle ja huusi kuin syötävä. Mummeli teki sitten myös valituksia isännöitsijälle eikä mua enää uskottu. Mulle tuli lappu, että joko huutava koira tai kaikki. Olin juuri valmistunut koulusta ja työtön, joten ei ollut varaa uuteen asuntoon enkä saanut avustusta mistään, koska "lemmikkieläin ei ole syy". Samalla minulla todettiin eräs terveydellinen syy, joka ei mahdollistanut nuoren ja aktiivisen koiran pitoa. Joten Artzi lähti noin 9kk iässä. Taas minulle alkoi satelemaan yksityisviestejä. Eräs jopa kysyi minulta, että miksi luovuit Artzista ja erehdyin ajattelemaan, että kiva, ensimmäinen oikeasti suora kysymys siitä, mitä on tapahtunut. Kerroin avoimesti ja vastaukseksi sain "Valehtele vähän lisää!".
Sitä minä vaan mietin, että miksi koirakansa on niin suuresti koiran luopumista vastaan? Oli syy mikä tahansa, miksi siitä koirasta luovutaan, niin eikö se ole parempi, että se pääsee kotiin jossa siitä oikeasti välitetään. Mitenkään en kannata koirasta luopumista. Omistani en luopuisi mistään hinnasta vapaaehtoisesti, mutta itse olen sen oppinut... elämä antaa, elämä ottaa. Yritän vain ajatella monitahoisesti seisoskellen ja mietiskellen muiden saappaissa erilaisista näkökulmista.
Kaikista eniten mua mietityttää se, että kuinka monella ihmisellä on oikeasti vääränlainen koira. Koira, jonka kanssa kemiat ei kohtaa ja/tai se yhteiselo on muusta syystä ihan helvettiä, mutta siitä koirasta ei uskalleta luopua, ajatellen koiran (ja omaakin) parasta, koska reaktiot ovat asiaa kohtaan ihan kamalat.
Käytiin Rivon kanssa sen kasvattajan järjestämällä pentutapaamisella. Paikalla oli neljä siskoa ja yksi veli. Oikeastaan kyseessä ei ollut pelkkä pentutapaaminen vaan koko sen viikonlopun (käytiin siellä siis 25.10.) kestävä leiri, mutta me käytiin piipahtamassa vain tuolloin sunnuntaina. Itse leirikin olisi kiinnostanut kyllä, mutta suoraan sanottuna rahatilanne on ollut yhtä kuraa tämän sairasloman takia. Toukokuussa olisi suunnitteilla seuraava, niin sinne me ehdottomasti mennään Rivon kanssa :). Mutta takaisin itse asiaan...
Kauaa me ei paikalla keretty olemaan kun auton sain vähän myöhässä lainaan. Pari tuntia siellä kuitenkin palloiltiin. Rivo oli tosi reipas, meni rohkeasti tapaamaan uusia ihmisiä ja tutustui siskoihinsa ja sisaruksiinsa :). Päästettiin pennut painimaan ja Rivo löysi heti yhdestä siskostaan leikkikaverin. Ne juoksivat ja painivat ja repivät toisiaan huulista ja korvista :D.
Oli hauska huomata miten erilaisia persoonia pennut olivat. Rivo oli mielestäni huomattavasti rennompi ja huumorintajuisempi kuin sisaruksensa. Kahdella siskolla ja veljellä oli hieman pipo kireällä ja olivat hyvin tarkkoja rajoistaan :D.
Rivo myös osoittautui nimensä veroiseksi ja olevinaan ymmärti enemmänkin naisista.. Siellä se oli siskonsa pöksyillä lipittämässä ja hyppi selkään nylkyttämään kuin isompikin mies.. Tähän kyllä puututaan ja paljon ollaan narttukoirien kanssa. Toiveissa ei ole mikään vajaa 50kiloinen hajujen perässä vetävä kiimakone :D.
Muut lähti vähän ennen meitä, jäätiin vähäksi aikaa kasvattajan kanssa jutustelemaan. Kasvattajakin totesi, että Rivolla on päässä muutakin kuin kärpäsiä. Itsekin olen kyllä kiinnittänyt huomiota, että se on hyvinkin persoona. Kasvattajan mielestä Rivo sopii minulle nenä naamaan luonteensa puolesta ja olen hyvinkin samaa mieltä. Se on erittäin aktiivinen ja vilkas, samalla kuitenkin hyvinkin kiero :D.
Lopuksi muutama kuva kakaroiden leikeistä:
Käytiin pari päivää sitten ekassa rokotteessa. Aikaisemminkin oltiin eläinlääkäriasemalla vierailtu kun Rivo teloi jalkansa, mutta kyllä sai taas olla tyytyväinen sen käytökseen :). Kaikki sille hirveästi jutusteli ja kaikkia se uskollisesti kuunteli, istui ja katsoi suoraan silmiin, korvat luimussa ja häntä heilui hirveästi :D. Sitten jos joku tarjoutui rapsuttamaan, niin sitä oltiin niin ujopiimää. Kaikkia se meni katsomaan, mutta asenne tuntui olevan sellainen "No emmä nyt tiiä...hihi..... no okei, jos sä nyt kerta vaadit!". Sitten kun asetuttiin istumaan, niin se kävi nätisti makoilemaan ja kattelemaan ympärilleen kun oli vähän nurkkia käynyt nuuskuttelemassa.
Tutkimushuoneessa sitten mainitsin, että parilla sisaruksella on löytynyt hiivaa korvista, niin pyysin ne tarkistamaan. Elli sitten katsoikin ihan korvakäytäviin asti. Käytävissa ei ollut mitään ja korvanlehdessä oli hyvinkin vähän likaa. Todella hienosti Rivo antoi suorittaa kaikki tutkimukset, juurikin nuo korvat, purenta katsottiin ja nieluun kurkattiin, kuunneltiin keuhkot ja sydän ja kokeiltiin pallit ja sen sellaista. Rivo vaan istui/seisoi ja heilutteli häntää. Kaikki oli sille vaan ihan ookoo :D. Kaikista parasta oli kuitenkin ettei missään ollut mitään sanomista. 9vkoisena Rivolla oli toinen palli tehnyt pakoreissun takaisin ylös (oli ollut pentutarkastuksessa molemmat), mutta nyt oli molemmat laskeutuneet takaisin.
Itse rokotetta Rivo ei edes huomannut, söi tyytyväisenä nameja mun kädestä. Elli kehuikin kovasti, hyvä luonteinen kaveri, hyvässä lihaskunnossa ikäisekseen ja jalat ovat täysin suorat! Painoa oli kertynyt 13,5vkoa ja varattiin samalla reissulla uusi rokotusaika :).
Käytiin tuossa reilu viikko sitten pentumiitissä tapaamassa sisaruksia, siitä tulee seuraava teksti :).
