Eli... alat suunnittelemaan koiranottoa ja yleensä kuulee sen kuuluisan lauseen "Olethan valmis sitoutumaan koiraan seuraavaksi 15 vuodeksi?". Oletko? Olisitko? Tokihan yleisimmin ollaan ja aina ei ole kyse siitä.
Minun mielestäni joskus se koirasta luopuminen on sen koiran parhaaksi. Jos se koira ei kiinnosta omistajaa, sille ei ole aikaa, talous kärsii liikaa, koiralle ei pärjätä tai tulee joku muu terveydellinen tai joskus yksinkertaisesti kemiat eivät vain kohtaa. Tokihan siihen aina pyritään, että "yhdessä koko loppuelämän, niin ylä- kuin alamäissä". Vaikka koira hämmentyy muutoksista, mutta joskus se muutos voi oikeasti olla parempi ja koirasta tulee huomattavasti onnellisempi.
Olen myös huomannut ihan omastakin kokemuksesta, että tälläisillä asioilla tykätään hirveästi mässäillä ja juoruilla ja tehdä niitä omia analyysejä mitenkä nämä hommat "oikeasti menevät". Miksei voida ihan rehdisti kysyä, että miksi näin ja yrittää edes ymmärtää ja kuunnella mitä toisella on vastattavana? Sen typerän tuomitsemisen sijaan.
Itsekin olen joutunut kolmesta koirasta luopumaan. Ensimmäisellä kerralla minulla oli kolme nuorta urosta (Frigi 2,5v, tervu 1,5v ja rotikka 12vkoa). Hyvin pian rotikan taloon astumisen jälkeen minulla todettiin koira-allergia, astma ja keuhkot olivat ihan sökönä. Lääkäri sanoi minulle, että pystyn varmasti vielä omistamaan koiria, mutta ensin pitää antaa keuhkojen parantua. Tämä tarkoitti sitä, että koirahilse ja -pöly kokonaan pois kuvioista. Lääkärin mukaan tämä veisi varmaan noin pari vuotta aikaa. Itse ajattelin omasta mielestäni silloin koirieni parasta ja päätin luopua niistä. Kaksi vuotta hoidossa ei kuullostanut kovin realistiselta. Tästä sitten ihmiset keksivät, että en vaan jaksanut kolmea nuorta koiraa ja olin nyt ahnehtinut ja hamstrannut niitä liikaa. Tuntui tosi mukavalta kun omalta elämältä on tippui pohja kokonaan. Frigin sain onneksi sattumien kauppana sitten takaisin. Siitä sitten vähän ajan päästä minulle tuli Frigin poika, Artzi. Artzi kotiutui minulla 12vkosena ja se oli n. 7kk vanha kun meidän taloon muutti vanhahko mummeli jolla oli heti joku ongelma mua kohtaan. Se alkoi kuitenkin häiritsemään mun koiria, pimpotteli ovikelloa, kolasi postilaatikkoa, hakkasi ovea ja hakkasi omia pattereitaan (asui mun yläkerrassa) ja sai koirat haukkumaan. Varsinkin Artzin. Se oli ollut todella pitkään sisäsiisti ja se alkoi peräti tekemään jätökset yksinollessaan sisälle ja huusi kuin syötävä. Mummeli teki sitten myös valituksia isännöitsijälle eikä mua enää uskottu. Mulle tuli lappu, että joko huutava koira tai kaikki. Olin juuri valmistunut koulusta ja työtön, joten ei ollut varaa uuteen asuntoon enkä saanut avustusta mistään, koska "lemmikkieläin ei ole syy". Samalla minulla todettiin eräs terveydellinen syy, joka ei mahdollistanut nuoren ja aktiivisen koiran pitoa. Joten Artzi lähti noin 9kk iässä. Taas minulle alkoi satelemaan yksityisviestejä. Eräs jopa kysyi minulta, että miksi luovuit Artzista ja erehdyin ajattelemaan, että kiva, ensimmäinen oikeasti suora kysymys siitä, mitä on tapahtunut. Kerroin avoimesti ja vastaukseksi sain "Valehtele vähän lisää!".
Sitä minä vaan mietin, että miksi koirakansa on niin suuresti koiran luopumista vastaan? Oli syy mikä tahansa, miksi siitä koirasta luovutaan, niin eikö se ole parempi, että se pääsee kotiin jossa siitä oikeasti välitetään. Mitenkään en kannata koirasta luopumista. Omistani en luopuisi mistään hinnasta vapaaehtoisesti, mutta itse olen sen oppinut... elämä antaa, elämä ottaa. Yritän vain ajatella monitahoisesti seisoskellen ja mietiskellen muiden saappaissa erilaisista näkökulmista.
Kaikista eniten mua mietityttää se, että kuinka monella ihmisellä on oikeasti vääränlainen koira. Koira, jonka kanssa kemiat ei kohtaa ja/tai se yhteiselo on muusta syystä ihan helvettiä, mutta siitä koirasta ei uskalleta luopua, ajatellen koiran (ja omaakin) parasta, koska reaktiot ovat asiaa kohtaan ihan kamalat.
Lähetinkö mä vahingossa jonkun kommentin? Äsken tuli lukemaan kommentti lähetetty tms, mutten kyllä kirjottanut tietosesti mitään.
VastaaPoistaNäköjään en, hyvä. Ihmisillä on joku ihmeellinen tarve kyseenalaistaa kaikkien muiden päätökset ja olla sitä mieltä, että asianomaisen kertoma on aina valetta.
Poista^ Toi on niin totta !
VastaaPoistaItsekin olen sekä luopunut koirasta että lopettanut ja saanut paskamyrskyn aikaan, vaikka kukaan ei ole tiennyt niitä lähtötilanteita ja luopumisen/lopettamisen syitä edes. Retun annoin vanhemmilleni pari vuotiaana, koska se tuli arkana kodinvaihtajana mulle nuorena, eikä tottunut kaupungin hälinään vaan stressasi jumalattomasti. Retu jäi maalle vanhemmilleni, jossa siis yhä kahdeksan vuotiaana asustelee. Päätös oli oikea, vaikka sainkin kaikenmaailman katseita, just näitä " jaa et tainnukkaa jaksaa" -paskaa. Samaan aikaan jouduin luopumaan toisesta nuoresta koirastani sillä mulla oli mm. alkoholiongelmaa (koirat ei koskaan jääny hoidoitta että sen suhteen alkoholismi ei vaikuttanut negatiivisesti koiranpitoon tai niiden elämään enkä sinä aikana saanut kertaakaan sanomista, että jaa alkkiksella koira tmv). Koiralla oli todella paha pakkoneuroosi jonka kanssa en vaan pärjännyt enää, muuten en ois luopunut. Luulin sen päässeen hyvään asianmukaiseen kotiin jossa joku sitä osaisi auttaa neuroosista eteenpäin, vaan niin ne asiat muuttu sielläkin päässä ja yhä tänä päivänäkin mietin lähes päivittäin, onko koira elossa ja missäpäin maailmaa, kun katkaisivat täysin välit muhun :/ tätä kadun ja tästä oon huutoa saanutkin sitten jälkikäteen, kun annoin koiran kuulema vaan rahanahneuksissani pois että pääsen ryyppäämään (rotukoira, 9kk ja hintapyyntö huimat 200e johon sai kaikki kamat ja ruoat..) vaikka todellisuus oli toinen. Sitten mulla on ollut aikuinen kodinvaihtajarotikka, aivan mahtava yksilö, mutta se tuli sillä periaatteella että etsin kodin kun oli koirasta kiire päästä omistajalla eroon eikä se kertonut niitä alkup. syitä, jotka sitten parin kk aikana mulle selvisikin. Näin parhaaksi lopettaa koiran koska olisi sopinut vain ikisinkulle naiselle joka ei näe muita ihmisiä ja tästäkin oon saanut huutoja, kun terveen koulutetun koiran lopetin.
Koirakansa on katkeraa ja kateellista, mut onneks ei niin sensaationhakuista kuin heppaporukka!
Itse luovuin Vinnasta sen ollessa n. 2,5 vuotta vanha. Meidän kemiat ei kohdanneet millään muotoa. Pelkäsin etukäteen todella paljon sitä, mitä muut siitä sanoisivat. Lopulta päädyin ajattelemaan itseni ja koirani parasta enkä olisi voinut parempaa ratkaisua tehdä. Olisin varmasti pystynyt elää sen koiran kanssa seuraavat 15 vuotta, mutta jos koiran oli mahdollista päästä sille sopivampaan kotiin niin miksi olisin pitänyt sen itselläni. Välillä tulee edelleen ikävä sitä, mutta tiedän silti ratkaisun olleen oikea. Danskuhan tuli mulle, sillä se ei sopinut edelliselle omistajalleen ollenkaan. Mulle tuo koira on ollut täysi helmi, enkä olisi parempaa voinut saada.
VastaaPoistaUskon, että mustakin on niin paljon pahaa puhuttu Vinnan lähdön takia, mutta ainakin itse tiedän sen olleen parasta meille molemmille. Kysymällä mielelläni kerron syyt siihen, miksi siitä luovuin, mutta harmittaa kuulla seläntakana puhumisia. Minullehan ei mm. koiranpentua myyty siitä syystä, että olin Vinnasta luopunut (tämän sain kuulla kauan pentukyselyn jälkeen). Juuri niitä asioita, mitä pelkäsin Vinnasta luopuessani, mutta enpä sellaiselta ihmiseltä koiraa haluaisikaan, joka olettaa että kaikki koirat sopivat varmasti kaikille. Harmittaa niin, ettei tuotakaan minulle voitu suoraan sanoa vaan sain kuulla sen monen mutkan kautta myöhemmin.